maanantai 13. huhtikuuta 2015

Pariisi, osa 2

Pariisi, 13.-16.3.2015

Osan 1 voit lukea tästä.

Päivä 2

Varhain lauantaiaamuna Le Marais on niin hiljainen, ettei uskoisi olevansa yhdessä maailman suurimmista metropoleista. Kävin aamusauhuilla kahdeksan maissa ja reippailin samalla kulmakauppaan ostamaan hammastahnaa, jota emme edellisiltana muistaneet ostaa.

Kauppa oli vielä kiinni eikä kaduilla näkynyt ristinsielua. Jouduin siis palaamaan tyhjin käsin kertomaan Katrille, että hampaiden pesu siirtyy tunnilla. Voiko romanttisemmin aamu Pariisissa alkaa kuin paskanmaulla suussa?

Olimme sopineet rouvien kanssa treffit kymmenen pintaan meidän kämpän eteen. Olimme menossa ihmettelemään Eiffelin tornia. Minä ja äite olimme hökötyksen nähneet aiemmin, mutta kukaan seurueestamme ei ollut käynyt yläilmoissa.

Tuumasta toimeen, metro alle ja Seinen eteläpuolelle.

Rouvat metrossa into piukassa.

Vinkki!

Lataa älyluuriisi ilmainen Visit Paris by Metro -sovellus.

Kun asetat lähtö- ja päätepysäkin, sovellus laskee nopeimman reitin, antaa arvion matka-ajasta ja näyttää, missä ja mihin metroon vaihdat.

Pariisissa on kunnioitettavat 14 metrolinjaa, ja niiden lisäksi vielä RER-junien verkosto, joten anna suosiolla automaation tehdä reittisuunnitelmat puolestasi.





Yritimme jo pari kuukautta ennen reissua ostaa ennakkoliput Eiffeliin, mutta olimme auttamattomasti liian myöhään liikkeellä. Päätimme kuitenkin, että menemme ylös, jos jonot paikan päällä eivät ole aivan järkyttävät.

Ylös torniin pääsee kahdella tapaa: joko hissillä suoraan alhaalta asti tai vaihtoehtoisesti kipuamalla ensin raput kakkostasanteelle ja jatkamalla sieltä hissillä. Me valitsimme kiipeilyn, koska portaikkolippuja ei tarvinnut jonottaa kuin viitisen minuuttia.

Kipuaminen oli hengästyttävää, mutta hauskaa. Tiirailimme kakkostasanteella maisemia hetken ja kävimme ostamassa hissiliput huipulle. Noin 20 minuutissa selvisimme kakkostasanteen hissijonosta. En halua edes kuvitella, mitkä ryysikset Eiffelissä on sesonkiaikana.




Katri oli etukäteen tuumaillut, että Pariisissa on maaliskuussa kevät jo niin pitkällä, että pipo saa jäädä kotiin. Mieli muuttui Eiffelissä, kun tuuli vihmoi niin viheliäisesti, että Katrin oli vaihdettava naparetkeilijä-lookiin.




Eiffelin huipulla totesimme, että paikallinen hintataso pikarillisesta shampanjaa on siinä määrin korkea, että tyydyimme ihastelemaan maisemia kuivin suin.

Eiffelin kävijöille tiedoksi, että visiittiin kannattaa varata aikaa. Hissijonoissa tuhraantuu suurin osa ajasta, ja alaspäin tullessakin täytyy luonnollisesti jonottaa. Meillä meni koko visiittiin aikaa kaikkinensa kaksi, ehkä kaksi ja puoli tuntia. Kun ottaa huomioon, että olimme liikkeellä pahimman turistisesongin ulkopuolella, niin lomakuukausina käynti huipulla vaatinee tuplasti tuon ajan, ellei enemmänkin.




Nyt kun pääsimme tarinassa Eiffelin huipulle, niin viipyilläänpä vielä hetki yläilmoissa ja vaihdetaan
pari sanaa Philippe Petitistä, ranskalaisesta nuorallatanssijasta.

Minusta tuli kertaheitolla Petitin fani, kun näin Docventuresin esittämän Man on Wire -dokumentin. Petit on kävellyt nuoralla niin Notre Damen torneissa kuin Sydneyn sataman sillallakin, mutta miehen hyytävin temppu, josta Man on Wirekin kertoo, oli nuorallatanssi New York Cityssä vuonna 1974, jolloin mies tasapainotteli vaijerin varassa World Trade Centerin huipulla.

Mitään lupia hänellä ei laittomaan temppuunsa tietenkään ollut, mutta unelma nuorallatanssista kaksoistornien välillä oli niin suuri, että Petit lopulta onnistui kuin onnistuikin - huolellisen ja salassa tehdyn suunnittelutyön jälkeen - toteuttamaan lähes mahdottomalta vaikuttaneen haaveensa.

Suositelen sydämeni pohjasta katsomaan Man on Wiren. Omasta silmäkulmasta tirahti pari kyyneltäkin, kun dokkari päättyi. Niin vaikuttavasta pätkästä on kyse.

Herkistyminen ei ollut kaukana myöskään Eiffelissä, kun matkalla alas vastaan tuli Philippe Petitin kunniaksi laittiaan upotettu laatta. NYC-tennarini pääsivät arvoiselleen alustalle.

Vuonna 1989 Petit käveli Eiffelin tornin ja Palais de Chaillotin välille viritetyllä vaijerilla.

Ja nyt, kun tarinamme harhautui Pariisin ja New Yorkin rajamaille, niin jatketaan samalla teemalla.

New Yorkin vapaudenpatsas on ranskalaisten lahja Ameriikan serkuille. Vähemmän tunnettu juttu on, että Pariisissa on NYC:n patsaasta muutamakin kopio. Me halusimme nähdä niistä suurimman, Île aux Cygnesin saarelle pystytetyn Statue de la Libertén.

Pariisin ja New Yorkin patsaisiin liittyy kaunista symboliikkaa: Île aux Cygnesin patsas on asetettu katselemaan New Yorkin suuntaan, jossa sen kuuluisa isosisko ylväänä seisoo.


Pariisin Statue de la Liberté katselee Manhattanille päin.


Jatketaanpa tarinaa. Vapaudenpatsaan jälkeen erkaannuimme rouvista, kävimme täsmähankinnoilla Forever 21:ssa ja harhauduimme syömään jonnekin Latinalaiskorttelien liepeille.

Safkattuamme piipahdimme hetkeksi kämpille jalkoja lepuuttamaan ja ottamaan terävät päivänokoset ennen iltarientoja. Sovimme rouvien kanssa, että lähdemme porukalla viettämään lauantai-iltaa Montmartrelle, mutta ehtoon tullen rouvien mieli muuttui, koska aamupäivän Eiffel-kiipeily ja Vapaudenpatsaalle dallailu olivat vieneet naisista voimat.

Meillä ei ollut mitään kahdenkeskistä iltaa vastaan. Päinvastoin. Olin googlaillut etukäteen vinot pinot Pariisin craft beer -kapakkeja, ja yksi kiinnostavimmista, Le Supercoin, sijaitsi nimenomaan Montmartrella.  Rouvia kyseinen kuppila tuskin olisi houkutellut. Sinne siis!

Ennen Montmartrelle lähtöä etsimme vielä netistä safkapaikkoja, ja tällä kertaa pikahaku tuotti tulosta: aivan Le Supercoinin lähellä oleva Trattoria Pulcinella osoittautui täysosumaksi. Paikka oli - kuten etukäteen pelkäsimmekin - täyteen buukattu sisältä, eikä meillä tietenkään mitään pöytävarauksia ollut. Onneksi kadunvarsiterassi oli tyhjillään, ja saimme pöydän lämpölamppujen alta.  Katri nautti loistavan juustolautasen ja minä sain yhden elämäni parhaista pizzoista. Niin taivaallisen hyvä pyörylä oli, että jouduin paikoitellen syömään silmät kiinni!


Täydellisen pizzan tunnistaa siitä, että sitä on syötävä silmät kiinni.

Trattoria Pulcinellasta suunnistimme Le Supercoiniin. Kapakka oli yllättävän pieni ja lauantai-iltana täyteen lyöty. Olutvalikoimassa olisi riittänyt maisteltavaa useammaksikin illaksi. Omassa mukissani kävivät Matten Brasserien Highway to Ale ja Brasserie du Mont Salèven Mademoiselle Aramis IPA.

Pullot kustansivat viisi euroa kappale, mikä oli vähän Pariisin hintatasoon ja varsinkin oluiden laatuun nähden. Le Supercoin oli kaiken kaikkiaan viihtyisä paikka, jossa oli rento korttelikapakan tunnelma iloisine seurueineen ja koiransa kanssa iltakaljalle pistäytyneine miehineen.




Le Supercoinista lähdimme kiipeilemään Sacré-Coeurille. Meno kirkon edustalla oli kuin Koskipuistossa vappuna - ja kaljaakin olisi voinut ostaa paikan päältä bisnestään pyörittäviltä tölkkikauppiailta.

Istahdimme kirkon edustan portaille jalkoja lepuuttamaan. Vieressäni istunut kaveri laittoi jointiksi, me tuprutimme tehdasvalmisteiset ja katselimme, kun paikalliset teini-ikäisten edustajat viettivät lauantai-iltaansa kännissä kuin käet, mäenrinnekieriskelystä nauttien.

Iltaöiseen aikaan maisema Pariisin keskustan suuntaan ei ollut huikaiseva, joten jätimme teinit bailaamaan ja tallustimme alas Pigalleen. Pitkä päivä alkoi painaa, mutta maanittelin vielä Katrin poikkeamaan yksillä Dirty Dickissä. Paikka oli kuitenkin - jälkikäteen ajatellen onneksi - niin tupaten täynnä, että jätimme baaritiskijonotuksen suosiolla janoisemmille kanssakädellisille ja painelimme itse metrolla kämpille koisimaan.

Seuraavana päivänä oli tiedossa koko matkan odotetuin ohjelmanumero, eli illallinen 81-vuotiaan Jim Haynesin luona.

Lue osa 3 tästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti