Pariisi, osa 3

Pariisi, 13.-16.3.2015

Lue osa 1 tästä ja osa 2 tästä.

Päivä 3

Martti Luther uhosi aikanaan istuttavansa omenapuun vielä tänään, vaikka tietäisi maailmanlopun tulevan huomenna. Siinä oli miehellä melko optimistinen ajattelutapa. Tiedä sitten, onko vastaava horjumaton tulevaisuudenusko hartaille uskovaisille tyypillistä yleisemminkin.

Minä olen enemmän tiedeuskovainen, joten en näe puiden istutuksessa mieltä enää maailmankaikkeuden viimeisillä hetkillä: jos loppu tulee, niin sen pituinen se. Apokalypsin aattona tuhlaisin viimeiset hetkeni puiden istutuksen sijasta astutuspuuhissa.

Mutta se siitä. Pohjustukseni tarkoitus oli johdatella lukija - vakaumuksesta riippuen - joko hauskoilla tai mauttomilla sanankäänteillä hieman Harmageddonia maallisempien loppujen ääreen.

Viimeinen Pariisin päivämme nimittäin kului elämän ja kuoleman kysymysten äärellä.

Aamupäivän kuljeskelimme Père-Lachaisen hautausmaalla ja mietimme, mitä meistä ihmisisistä lopulta jää jäljelle, kun siirrymme ajasta ikuisuuteen.

Illalla puolestaan pohdiskelimme, mitä jätämme jälkeemme; koko reissun odotetuin ohjelmanumero oli sunnuntai-illallinen 81-vuotiaan Jim Haynesin luona. Ja tuosta illallisesta muodostui kaikkien aikojen reissukokemus numero yksi. Niin ylivoimainen pappa on Haynesin Jimmy!

Elämä jatkuu ja kurottelee taivaita kohti.

Niin se vain on, että elämä ei lopu, vaikka ihminen loppuu. Yllä oleva kaverikin on maannut samoilla sijoillaan jo yli 200 vuotta. Tarpeeksi kauan, että maan povesta kasvaa jo uusi elämä. Puu kurottelee nyt omalla vuorollaan kohti taivaita.

En kadu mitään.

Me kaikki jätämme jälkeemme jonkinlaisen perinnön, joka jatkaa matkaamme vielä pitkään sen jälkeen, kun meidät on laskettu syvälle maan poveen.

Luonnollisimmin elämä jatkuu lapsissa, mutta aivan yhtä hyvin voimme jättää perinnöksi myös ajatuksia ja oivalluksia sekä esimerkillisiä tekoja. Tai vaikkapa lauluja, kuten Edith yllä ja Jim alla.

Let it roll, baby, roll!

Kaikkea tällaista sitä tulee mietittyä, kun hautausmaalla tallustelee. Toisaalta aamupäivän Père-Lachaisen kierros oli mitä loistavin johdatus illanviettoa ajatellen, sillä vaikka Jim Haynesin sunnuntai-illallinen korkealla odotuslistallamme olikin, emme osanneet aavistaakaan, kuinka hauska ja ikimuistoinen illasta tulisi. Ja kuinka pysyvän jäljen se mieliimme jättäisi.

Jim Haynes Sunday Dinner

Jim Haynes on 81-vuotias. Viimeiset 36 vuotta hän on järjestänyt kotonaan sunnuntai-illallisen, jonne kuka tahansa voi ilmoittautua.

En voi korostaa tätä tarpeeksi: illallinen on järjestetty 36 vuotta putkeen joka sunnuntai. Siis "Every fucking sunday", kuten Jimin hyvä ystävä Martin asian muotoili. Minä olen 36-vuotias. Jim on siis kutsunut ventovieraita ihmisiä kotiinsa syömään ja tutustumaan toisiinsa kerran viikossa niin kauan kuin minä olen ollut olemassa.

Mutta miksi?

Lienee parempi, että suomennan kupletin juonen suoraan Jimin kotisivuilta:

* * *

Viimeisen yli 30 vuoden ajan olen isännöinyt sunnuntai-illallisia kotonani Pariisissa.  Ihmiset, myös täysin ventovieraat, voivat soittaa tai lähettää minulle sähköpostia ja varata paikkansa illalliselta. Mukaan mahtuu noin 50-60 ensimmäistä ilmoittautunutta. Aurinkoisella säällä voimme oleilla myös puutarhan puolella, jolloin mukaan mahtuu tuplasti väkeä.

Joka viikko ruoan valmistaa eri kokki. Viime viikolla keittiössä hääri eräs opiskelija Lissabonista, ensi viikolla rakas ystäväni Lontoosta.

Ihmiset ympäri maailmaa kokoontuvat luokseni syömään, tutustumaan ja juttelemaan. Ja usein myös ystävystymään. Kuka tahansa voi tulla - iästä, kansallisuudesta, rodusta tai ammatista riippumatta.

Koska illallisella ei ole minkäälaista istumajärjestystä, parempaa tapaa tutustua tuntemattomiin ihmisiin ei voi olla. Rakastan tätä sattumanvaraisuutta.

Uskon siihen, että ihmisiä pitää tutustuttaa toisiinsa. Jos minä saisin päättää, esittelisin kaikki maailman ihmiset toisilleen.

Ihmiset ovat tärkein asia elämässäni. Monet matkustavat nähdäkseen Eiffelin tornin tai Vapaudenpatsaan. Minä matkustan tavatakseni ystäviä, jopa - tai ennen kaikkea - niitä ystäviä, joita en ole vielä edes tavannut.

1980-luvun lopulla toimitin opaskirjojen sarjan yhdeksästä itä-Euroopan maasta ja Neuvostoliitosta. Oppaissa ei ollut listattuna yhtä ainutta kauppaa tai museota. Sen sijaan jokaisessa kirjassa oli yli tuhat lyhyttä elämäkertaa sellaisista ihmisistä, jotka olivat halukkaita toivottamaan matkailijat tervetulleiksi kotikaupunkeihinsa. Näistä kohtaamisista on sittemmin syntynyt satoja ystävyyssuhteita - kuin myös avioliittoja ja lapsia. 

Saman voi sanoa sunnuntai-illallisistani. Hiljattain eräs 6-vuotias tyttö Bosniasta vietti koko illan liimautuneena kiinni 8-vuotiaaseen virolaispoikaan. Lasten vanhemmat olivat yllättyneitä - ja iloisia - tästä välittömästi leimahtaneesta ystävyydestä.

Illallisella on aina ihmisiä ympäri maailmaa. Esimerkiksi hiljattain mukana oli hollantilainen pilapiirtäjä, norjalainen taidemaalari, rekkakuski Arizonasta, toimittaja Sydneystä, opiskelijoita sieltä täältä sekä reissaamisesta pitäviä eläkeläisiä.

Olen pitkään uskonut, että ei ole välttämätöntä ymmärtää toisia - oli kyse sitten yksilöistä tai kansallisuuksista. Ihmisen täytyy, vähintään, suvaita toisia. Suvaitsevaisuus voi johtaa kunnioitukseen - ja lopulta rakkauteen. Kukaan ei voi koskaan täysin ymmärtää toista ihmistä, mutta voit rakastaa häntä, tai ainakin vähintään hyväksyä hänet.

Aivan kuten Tom Paine, olen maailmankansalainen. Koko ihmiskunnan historia on minun historiaani. Juureni ulottuvat ympäri maailman. Uskon, että meidän tulisi tuntea toisemme. Sillä loppujen lopuksi meidän kaikkien elämät ovat yhteydessä toisiinsa.

Okei, tervetuloa illalliselle!

* * *

Näillä saatesanoilla olimme myydyt. Tässä meillä on mies, joka on pyörittänyt sosiaalista mediaa jo aikapäiviä ennen internetiä: Jimin kirjaimellisesti sosialistisen median opaskirjat itä-Euroopan Couch surfingiin kulkivat matkalaisten silmäiltäviksi jo silloin, kun Mark Zuckerberg vielä imi peukaloaan.

Ladies and gentlemen, hyvät naiset ja... miehet, saammeko esitellä, the one and only, mies joka jättää mitä kauneimman perinnön: Jim Haynes!

Jimmy, you rock!

Tupa oli jo lähes täynnä, kun saavuimme Jimin luo hieman iltakahdeksan jälkeen. Pienessä olohuoneessa kävi iloinen puheensorina, ja maestro itse istuskeli hyväntuulisena keittiön pöydän ääressä ottamassa vieraita vastaan.

Kävimme esittäytymässä ja sujauttamassa 60 euron kirjekuoren Jimille. Olimme hivenen vaivautuneita aluksi, kun ympärillä oli vain tuntematonta porukkaa, mutta ei aikaakaan, kun Jim alkoi jo huudella nimiämme ja esitellä meitä muille vieraille: "KAATRII! This is JP, go say hi to JP!" tai "JAARII! Here's Martin!"

Niin mutkattomasti se käy. Tässä on tämä ja tuossa on tuo, käy sanomassa moi.

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa! Tarjolla oli hyvän seuran lisäksi viiniä, olutta ja kolmen ruokalajin illallinen. Illan edetessä juttelimme, juovuimme ja nauroimme sekä tapasimme koko joukon hauskoja tyyppejä: kirjailija Martin Walkerin, jonka urasta lueskelimme jälkikäteen lisää Wikipediasta; chicagolaisen Tammyn, joka oli ottanut hatkat Pepsi Colan markkinointipäällikön hommista ja lähtenyt "Eat Pray Love" -hengessä reissaamaan ympäri Eurooppaa ja etsimään elämälleen suuntaa; varsovalaisen muotikuvaajan Marian, joka oli Pariisissa työreissulla; ärsyttävän ja iästään johtuen vielä liian kaikkitietäväisen newyorkilaisen Annin, jonka kanssa olimme tulevinamme juttuun; milanolaisen Martinan, jonka suosittelemassa ravintolassa kävimme myöhemmin Italian reissullamme; losangelesilaisen teatterituottajan Stevenin, joka lupasi esitellä meille enkelten kaupunkia, kunhan vain ilmoittaisimme tulostamme etukäteen.

Martina ja Jim.

Ilta kului hujauksessa, ja lähdimme viimeisten joukossa iltayhdentoista aikaan. Koko metromatkan takaisin kämpille olimme yhtä hymyä, sillä parempaa päätöstä Pariisin reissulle emme olisi voineet toivoa. 

Jimin sunnuntai-illallinen toden totta nousi parhaaksi reissukokemukseksi, joka kohdallemme on tähän mennessä osunut. Ja tapaamistamme tyypeistä ainakin Tammyyn aiomme olla yhteydessä uudestaan ensi kesänä, kun suuntaamme Chicagoon.

Jim, kiitos siitä, mitä teet.

"Viisaus ei asu meissä, vaan meitä ennen eläneissä."